Aloitin juuri lukemaan Panu Savolaisen ja Aleks Talven kirjaa Arkkitehtuurimme vuosituhannet. Suomen arkkitehtuurin historia alusta loppuun. Sivu 11 ja olen jo vaikuttunut. "Betoniseinissämme meitä tuijottaakin planeettamme elonkirjon koko uskomattoman pitkä, valtamerien pohjaan sedimentoitunut historia, murusiksi jauhettuna."
Luku I. Ensimmäiset kymmenentuhatta vuotta. Vau. Tästä se lähtee.
#kirjamastodon #arkkitehtuuri
Mistä tietää, että kesä lähestyy? Esimerkiksi siitä, että saan haastattelupyyntöjä lavatansseihin liittyen. Esikoisen ilmestymisestä tulee tänä keväänä viisi vuotta. Ihanaa, että aihe edelleen kiinnostaa! Käykäähän kaikki myös tulevana kesänä kannattamassa tätä suomalaista kulttuurimuotoa. Ja kirjaa löytyy hyvin kirjastoista. 
#lavatanssit #kirjamastodon #kirjat #tietokirjat #kirjailijanelämää
J. S. Meresmaa ja Meria Palin: Minä en pelkää
Enostone, 2024
Viisivuotias Lola on syntynyt uudenvuodenaattona ja rakastaa raketteja. Nyt hän saa ensimmäistä kertaa oman raketin. Tädin luona raketit on hyvä ampua, mutta tädillä on pelottava iso koira.
Lola pelkää koiraa, mutta niin koirakin pelkkää Lolan rakastamia raketteja. Onko mukavaa nauttia jostain, mikä on toisille niin epämiellyttävää? Tällä kuvakirjalla on vankka rakettienvastainen sanoma: kauneus, josta seuraa kärsimystä muille, ei ole kaunista.
Palinin vahaliitukuvitus on erottuvaa ja tyylikästä.
Miila Westin: Mielikuvitusretki : Imaginary journey
Omakustanne, 2024
Kansi täynnä kummia olentoja houkutteli tarttumaan tähän kuvakirjaan, joka osoittautui sanattomaksi matkaksi mielikuvitusmaailman halki.
Kirja on todellinen kummajaisten kavalkadi, täynnä ihmeellisiä otuksia. Osa on kenties karannut Tove Janssonin piirroksista, osa tuo mieleen Ghibli-elokuvien otukset, osa on sitten jotain ihan muuta.
Miila Westin on piirtänyt alkusanojen mukaan kirjan pitkälti tajunnanvirtana, sen kummemmin luonnostelematta. Lopputulos on tyystin hurmaava.
Maria Vilja: Kesän ainoa kaunis päivä
WSOY, 2024
On kaunis kesäpäivä ja vihdoin aika lähteä retkelle. Jo pakkaaminen kiristää tunteita ja kun matkalla sattuu kaikennäköistä ja lapsetkin kiukuttelevat, lopulta äidillä menee kuppi nurin ja suusta pääsee kamalia asioita. Onneksi sitten voidaan pyytää anteeksi ja sovitella.
Upeasti kuvitettu kuvakirja on tavallista lapsiperheen arkea, jossa on iloa ja kauneutta ja riitoja ja rumia sanoja. Tunteita tulee ja menee, mutta kaikesta selvitään. Tällaisille kirjoille on aina paikkansa ja on hyvä, että myös aikuisten vihantunteita käsitellään lasten kuvakirjoissa.
Saija Uusi-Viitala: Aamu ja salaperäinen seteli
Myllylahti, 2024
Tämän kirjan kannesta pisti silmään kaksi asiaa: pyörätuolilla liikkuva lapsi ja kuvittaja Karin Niemen nimi. Olen ihaillut Niemen kirjankansia, joten oli hauska nähdä hänen kuvittamansa kuvakirja.
Kirjailijalla on liikuntarajoitteinen lapsi ja sitä kautta halu saada lisää apuvälineitä käyttäviä lapsia näkyviin lastenkirjallisuudessa. Kirjassa on kepeästi opettavainen ote pyörätuolilla liikkumisen suhteen, mutta sen lisäksi myös tarina, joka tarjoaa juurta keskusteluille rehellisyydestä.
Aamu ja salaperäinen seteli ei siis mene yksinomaan representaation lisäämisen piikkiin. Toivottavasti sarja saa jatkoa.
Nyt sitä saa! Olin ihan unohtanut, että nämähän oli tulossa. On tää kyllä aina aika hieno hetki. Tällä kertaa en jaksanut varsinaisesti alkaa järjestää mitään kotimaan jälleenmyyntiä, mutta vapaakappaleet ja muutamat arvostelu- ja kiitoskappaleet tästä lähtee liikenteeseen ja muutama jää yli, jos joku keksii kysyä.
Ja ensimmäinen 5/5 ennakkoarviokin jo tuli. Kyl tää tästä! #KirjaMastodon #KirjailijaHommat
Historiallista! Sain juuri avustajalta arvion @kirjavinkit :hin laitettavaksi, ja se tulee ilmestyessään olemaan ensimmäinen Kirjavinkeissä vinkattu kirja, jonka tekijän sukunimi alkaa Ä:llä. Eihän tässä olekaan kuin yli 20 vuoden aikana arvioitu yli 11 600 kirjaa!
Kyseinen harvinaisuus kirjailijaksi on Tuomas Äystö. Tuleeko muita Ä-kirjaimella alkavia sukunimiä mieleen kirjailijoista? Kun itse huomasin tämän asian pari vuotta sitten, löysin kirjastosta Armas Äikiän runokokoelman, mutta se oli liian kamala Kirjavinkkeihin lisättäväksi.
Viisi syytä vihata tekoälyä (ja yksi syy olla vihaamatta) - suomentaja Oona Nyström
No niin. Näkemiin, Storytel! Kanssasi oli ihan kivaa, mutta kun lakkasit kunnioittamasta minua sekä kirjailijana että asiakkaana että työntekijänä, niin se on soronoo.
Moikka, Nextory! Me ei olla tavattu aiemmin, mutta katsotaan miten meidän yhteiselo sujuu. Sulla on ainakin tarjolla myös pienempien kustantajien, kuten Osuuskumman kirjoja (Oskin kirjat vain e-kirjoina), mistä olen kovin iloinen. Jos et lähde säätämään mitään AI-juttuja ja anna törkeän ylimielisiä lausuntoja alan työntekijöistä ja asiakkaista, niin me varmaan tullaan toimeen :)
Arvioni Kari Koskelan Kolmen kortin heitto -kirjasta ilmestyi Kulttuuritoimituksessa.
"Koskela on selvästi perehtynyt aiheeseensa huolella ja kirjoittaa siitä sujuvasti, vaikka teksti tulviikin nimiä, rahasummia ja muita yksityiskohtia. Rikosten vaiheet ja koijareiden toimintatavat piirtyvät kirjan sivuilta eloisasti. Kolmen kortin heitto on kiinnostava kurkistus sadan vuoden takaiseen Suomeen. ”Vaikka rikokset ovat aikaansa sidottuja, jokin näyttäisi silti olevan ylihistoriallista: rikollisiin tekoihin on aina tie. Esimerkiksi valehenkilöllisyyksillä huijaaminen tietoverkoissa on nykyisin arkipäivää”, Koskela kirjoittaa ja lopettaa: ”Siksi ei voi välttyä ajatukselta, että jos on olemassa rikoksia, jotka voidaan tehdä, ennemmin tai myöhemmin ilmaantuu ihmisiä, jotka niitä tekevät.”
Meidän aikamme rikollisuus on toisen näköistä ja omalla tavallaan meidän aikamme kuva – esimerkiksi kansainvälisen rikollisuuden ujuttautuminen yksittäisten pikkurikollisten maailmaan on aivan toisennäköistä, kun huumeita voi tilata verkosta ja niin edelleen. Sata vuotta sitten piirit olivat pienemmät, mutta aikakaudella oli omat rikollisuuteen liittyvät erityispiirteensä, joita enää ei ole. Ehkäpä sadan vuoden takaisista petoksista lukeminen voi myös herättää jonkun suhtautumaan kriittisemmin myös nykyisiin huijausyrityksiin."
Päivän jännittävin asia on KUMMALOGI!
Meiltähän siis ilmestyy hienoa kirjallisuutta tänäkin vuonna, ja IndieSpec-hankkeen sekä Archipelacon 2 / Eurocon -tapahtuman myötä pitkästä aikaa myös käännöskirjallisuutta.
Vuoden aloittaa Kauhuconissa ilmestynyt novelliantologia Pinnan alla – olentoja syvyyksistä.
Kesäkuussa Archipelaconiin saapuu kaksi käännösteosta: täydennetty laitos Jeff VanderMeerin klassikkokokoelmasta Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (suom. Johanna Vainikainen) sekä The Lion and the Lynx -antologia, josta löytyy osuuskummallisia novelleja englanniksi.
Heinäkuun helteet ovat suoraan helvetistä: ainakin Pahoittelut rikinkatkun johdosta -antologian kanssa.
Syyskuussa ilmestyvät vuoden kaksi romaaniamme: Katariina Heikkilän Merenkirkas, nummenhämärä ja Carita Forsgrenin Iättömät.
Myös syyskuulle sijoittuu IndieSpec-hankkeen ensimmäinen teos, portugalista käännetty Viinipunk 1 – tynnyrisota. (suom. Tarja Härkönen)
Koko katalogi linkin takana:
https://heyzine.com/flip-book/189662088c.html
Loisteliasta lukuvuotta siis kaikille!
Xi Xi: Minun kaupunkini
Aula & Co, 2025
Suom. Rauno Sainio
Hongkongilainen klassikko on pitkän linjan kirjoittajan esikoisromaani. Alkujaan se ilmestyi jatkokertomuksena sanomalehdessä, mikä selittääkin sen fragmentaarista rakennetta.
Minun kaupunkini kuvaa Hong Kongia nuoren ihmisen silmin, keskittyen arkisen elämän tapahtumien kuvaamiseen. Jonkinlainen hongkongilainen identiteetti tästä kai rakentuu. Kirjassa tapahtuu kaikenlaista hupsua ja kummallistakin.
Olisin kaivannut tähän kontekstoivaa jälkipuhetta, nyt jäi jotenkin sellainen olo, etten ymmärtänyt paljoakaan. Meni siis ehkä hieman enemmän yleissivistävän kuin todella nautinnollisen lukemisen puolelle, mutta olipahan ainakin viehättävästi omituinen.
Lisää syksyn kirjakuvastopoimintoja.
Gummerukselta noukin listalle Paula Havasteen Lauhan, joka on jatkoa 1600-luvulle sijoittuvien kirjojen sarjassa. Sarjan kaksi ensimmäistä osaa olivat oikein hyviä, kolmas vähän haparoi, mutta toivottavasti tämä neljäs olisi taas skarpimpi.
Yksi eniten väheksymämpiäni genrejä on sotakirjallisuus. Olen lukenut jonkun verran genren klassikoita, etenkin ulkomailta, mutta näitä uudempia kotimaisia kovin vähän. Ehkä tällekin genrelle voi antaa joskus tilaisuuden? Pistetään siis harkintaan Esa Sirénin Taisteluosasto Rasi; Sirén taitaa olla genren kovimpia nimiä juuri nyt. Toisenlainen sotanäkökulma on Sofija Andruhovytšin Amadoka, joka kuvaa Ukrainan historiaa sadan vuoden ajalta. Tämä lienee jonkunmoinen kirjallinen sensaatio, mutta yli tuhannen sivun laajuus hivenen arveluttaa.
Tietokirjoissa Emma Holtenin Kuluerä-kirja kysyy, mitä menetämme, jos kaikki mitataan rahassa ja hoiva nähdään arvottomana? Tämä on hyvä kysymys, joten kirjakin lienee lukemisen arvoinen.
Myllylahden kuvastosta aikuisten puoli on totuttuun tapaan lähes pelkkää dekkaria, eikä erityisemmin kiinnosta. Nuortenkirjapuolelle kohdistuu sitten korkeammat odotukset. Sieltä eniten houkuttelee J. S. Meresmaan Noidanlanka, jonka fantasiamaailma lupaa taianomaisuutta. Kuulostaa lupaavalta. Jenni Multisillan Kuolleet tytöt eivät tanssi on trillerisarja nuorille, joka voi olla hyvä, ja saattaa kiinnostaa myös tytärtäni. Mirjami Sirénin urbaanifantasia Pirstaleiden melodia kuulostaa sekin tutustumisen arvoiselta.
Viisi aihetta
Kirja The Rigor of Angels tutustutti minut Jorge Luis Borgesin ajatuksiin, ja samalla kirjaston kokoelmien selaus osoitti, että Borgesia on käännetty suomeksi vähänlaisesti, mutta jotain sentään löytyy. Viisi aihetta on käännöksistä tuoreimpia. Aviadorin 2021 julkaisema teos on viiden esseen kokoelma, joka perustuu Borgesin Belgranon yliopistossa vuonna 1978 pitämiin viiteen luentoon. Mitään kantavaa teemaa viidellä esseellä ei varsinaisesti ole, vaikka tiettyjä […]Emi Yagi - Venus ja minä
Japanista suomentanut Raisa Porrasmaa
Venus ja minä oli hämmentävä pieni kokonaisuus. Päähenkilö Horauchi palkataan museoon töihin keskustelemaan Venus-patsaan kanssa, sillä hän on opiskellut latinaa Suomessa ja Japanissa. Keskustelut Venuksen kanssa herättävät molemmissa uusia tunteita - Venus kaipaa vaihtelua museoympäristöön ja Horauchi puolestaan sisältöä ja rakkautta elämäänsä. Miten tähän kaikkeen liittyy Horauchin jatkuvasti päällään pitämä keltainen sadetakki?
Alussa vierastin suomennosta paljonkin. Lauseet tuntuivat usein liian pitkiltä, sanat väärässä järjestyksessä olevilta ja liian kuvailevilta. Jossain vaiheessa pääsin kuitenkin tekstin mukaan. Tarina oli kiehtovan omituinen, mutta jollain tavalla se jätti kylmäksi. Olisin halunnut tykätä tästä enemmän? Tästä voisivat tykätä esim. Sayaka Muratan Lähikaupan nainen -romaanista pitäneet, sillä molemmissa päähenkilöt pyrkivät pärjäämään yhteiskunnan laitamilla omalaatuisina itseinään 
T. Kingfisherin Paladin's Grace -kirja kertoo temppeliritari Stephenistä, jonka jumala kuolee yllättäen. Hänen koko elämänsä ja työnsä temppeliritariveljeksenä ajautuu kaaokseen: kuoleman jälkeen hänet ja muut veljekset ottaa valtaansa valtava, hallitsematon raivo, ja välikohtauksesta eivät kaikki temppeliritarit selviä hengissä. Stephen ja muut veljekset saavat kuitenkin turvapaikan White Rat -temppelistä. Eräänä iltana vuosia myöhemmin hän törmää hajuvesien tekijään Graceen. Kaksikon välillä on selvästi kipinää, mutta Stephen pelkää että tunteilleen antautuminen ajaisi hänet jälleen itsestään riippumattoman raivon valtaan. Kaksikko ajautuu poliittisen juonittelun, kaupungissa tapahtuvien murhien ja rakkauden keskiöön.
Tämähän oli varsin ihana kirja. En yleensä välitä romanttisista kirjoista, mutta tykkään T. Kingfisherin kirjoista, eikä Paladin's Grace ollut poikkeus. Kingfisherin proosa on nokkelaa, hauskaa ja lämmintä. Välillä tosin sekä Stephen että Grace hahmoina turhauttivat ja aiheuttivat "hän on ihana, mutta minun ei pitäisi haluta häntä" -voivotteluillaan silmienpyöräytyksiä. Pidin siitä, miten maskuliininen Stephen piti neulomisesta ja puuhasteli neuletöidensä parissa. Kuten Kingfisherin Nettle & Bonessa, pidin myös siitä miten päähenkilöt 30—40-vuotiaina olivat vanhempia kuin hahmot fantasiakirjallisuudessa ja romanttisissa kirjoissa yleensä ovat.
Margaret Drabble: Teatterirakkautta
The Garrick Year (1964)
Suomentanut Heidi Järvenpää
Weilin + Göös (1965)
Margaret Drabble (s. 1939) on palkittu englantilainen kirjailija, jonka teoksista nykyisin harvemmin ainakaan Suomessa puhutaan.
Pitäisikö hänen kirjoistaan puhua enemmän? Onko niillä mitään annettavaa nykylukijalle?
Kyllä. Kyllä.
Teatterirakkauden alku heittää lukijan keskelle avioriitaa. David Evans ja hänen vaimonsa Emma Evans käyvät kiivasta sananvaihtoa, jossa David pyrkii vakuuttamaan vaimonsa siitä, että heidän pitää muuttaa Lontoosta seitsemäksi kuukaudeksi Herefordiin Davidin työn takia.
David on näyttelijä ja Herefordiin on perustettu uusi teatteri, johon kuuluisa ohjaaja Wyndham Farrar on ohjaamassa näytelmän, josta hän on varannut Davidille mehukkaan roolin. Emma ei tahdo jättää Lontoota, jonka syke on hänelle elintärkeää. Lisäksi Emma on ollut kotiäitinä kolme vuotta ja nyt ollaan tilanteessa, jolloin hän voisi aloittaa työt. Hänelle on tarjottu kiinnostavaa työtä televisiossa, jonka myötä hänelle avautuisi aivan uusi tulevaisuus.
Avioliitto ja sen velvoitteet ovat kaski Emman tulevaisuuden kannossa. Päästän Emman itsensä kertomaan, mitä kaikkea avioliitto on häneltä riistänyt
"itsenäisyyteni, ansiotuloni, viidenkymmenensentin vyötäröni, uneni, suurimman osan ystävistäni, jotka David oli karkottanut hävyttömyyksillään, kokonaisen nipun ajallisia asioita ja paljon ajatonta, esimerkiksi toivon ja odotuksen."
Emmaa kohtaan on helppo tuntea sympatiaa ja pitää Davidia itsekkäänä ja vaimonsa hyvinvoinnin suhteen piittaamattomana.
Ja Herefordiin he lähtevät ja heidän siellä ollessaan lukijalle alkaa paljastua Emman todellinen luonne.
Emma on aivan yhtä itsekeskeinen kuin miehensä. Hän on taipuvainen tuomitsemaan muut ihmiset ja heidän tekonsa ja nostaa omaa häntäänsä varsin usein. Hän on ammatiltaan entinen valokuvamalli ja näkee edelleen paljon vaivaa pukeutumisensa ja ulkonäkönsä suhteen.
"Kun olin valmis, näytin mielestäni suurenmoiselta; ainakin ihmisten olisi vaikea päätellä, olinko minä kala vai lintu."
Davidin kiinnittyessä teatteriporukoihin Emma kuitenkin jää väkisinkin ulkopuoliseksi. Hän tylsistyy ja hänen tilanteensa alkaa muistuttaa hänen kuuluisan etunimikaimansa Emma Bovaryn tilannetta. Ja äkkiä edessä onkin aita, jonka toisella puolella ruoho on niin loistavan vihreää. Vastaavan havainnon tekee myös David.
Seuraa ihmissuhdesotkuja, peittelemistä ja paljastetuksi tulemisen pelkoa. Tärkeintä on julkisivu sekä se, miltä näyttää. Kulissit vaan, nuo mokomat, eivät loputtomiin suostu noudattamaan Emman tahtoa.
Teatterirakkaudessa on tyylillisesti jotakin samaa kuin muutamissa Muriel Sparkin 1960- ja 1970-lukujen teoksissa. Mustaan taittuvaa älykästä, moniäänistä huumoria.
Tilaa sinäkin omatoimimatka 1960-luvun Herefordiin.
Maaliskuun ruudut työn alla. Luin JS&MN jälkeen vielä Clarken novellin The Wood at Midwinter joka olikin niin lyhyt että se tuli mentyä läpi yhdeltä istumalta. Molemmat nyt ruutuina, vielä tehtävänä kuukauden kesken jätetyt ennen kuin voin siirtyä huhtikuuhun ja Ancillary Justiceen.
Maaliskuun viimeisenä päivänä luin siis kaksi kirjaa, mitkä olivatkin koko kuukauden anti. Tämä kuu jo paljon normaalimmalla tolalla. 
Kirjahyllyyn on tarpeen tehdä tilaa, joten nyt olisi nelisenkymmentä nidettä etsimässä uutta kotia. Etupäässä spefiä, hieman muitakin satunnaisuuksia.
Ajattelin tarjota ensimmäisenä täällä pyöriville. Kirjat sijaitsevat Tampereen tuntumassa, eli täällä voidaan yrittää sopia kohtaaminen / toimitus. Muuten postikulujen kera.
#Kirjamastodon #MastodonKirppis
https://docs.google.com/spreadsheets/d/1l4RyS-q1fcqJPjZ7d92FnhK36kRmpinUiGaHSGZ3_C8/edit?usp=sharing
